Viikko sairaalassa kolumni

11.11.2006

Kolumni SuurJyväskylän lehdessä

Mitä tapahtuu, kun pienten lasten äiti sairastuu? Vietin viikon keskussairaalassa keuhkokuumepotilaana. Kotona odotti kaksi äiti-ikäväistä lasta ja ehkä hitusen uupunut isä. Sairasteluviikon aikana ehti nähdä ja kuulla paljon. Ensinnäkin pahoittelut niille Kyllön ensiavun jonossa olleille, joiden edelle kiireellisyysjärjestykseni meni. Tällä kertaa jono ei toki ollut kolmen tunnin jono. Keskussairaalan ensiavussa oli myös ruuhkaa, mutta palvelu silti ensiluokkaista. Eräskin mummo tuotiin ambulanssilla ja häneltä kysyttiin useasti: mistä olet kipeä? Vastausta ei oikein tullut ja sitten mummo totesi, että en minä ole mistään kipeä, kotona oli vain niin yksinäistä.

Tutustuin Kortepohjan ja Lohikosken teräsmummoihin. He kehuivat kaupungin vanhustenhoitoa ja aktiviteetteja. Erityisesti mieleeni jäi 90–vuotias huonetoveri, joka keuhkokuumeessa käveli reippain askelin vessaan ilman tukea. Itseltäni 40 asteen kuume ja oksentelu veivät voimat. Illalla hoitaja laski hetkeksi kätensä ja silitti. Teki mieli sanoa: silitä vielä vähän. Aavistin, että hänellä oli paljon tehtävää. Yöllä viereisestä huoneesta nukkui pappa pois.

Sairaalassa ollessani tuli talvi. Kotona talvihaalarit ja rukkaset olivat hukassa. Pääasia, että jotain löytyi. Kolmevuotias tyttäreni Sara soitti huolestuneena: ”äiti oletko vielä kipeä?” Vastasin, että olen vielä. Hänellä oli tervehtymisresepti: ”äiti, sun täytyy syödä sipsejä, sitten paranee.” Kokeilin, mutta ei tehonnut.

Huonetoverit vaihtuivat. Syöpää sairastavan vierustoverini kanssa keskusteltiin elämästä, avioliitosta ja miehistä. Aamupala tarjoiltiin sänkyyn, jota syödä mutusteltiin. Huonetoverini kysyi: ”saitko mitä tilasit?” Vastasin, että sain paljon enemmän kuin tilasin. Sitten nauroimme, niin että keuhkoihin sattui. Hän tarkoitti aamupalaa ja minä aviomiestä. Samalla mieheni soitti ja nauroi. Hän oli juuri saanut puhelun, jonka viesti oli: ”Katjanne on noudettavissa”. Hän tiesi minun olevan vielä kovasti kipeä, joten hämmennyksissään oli kysynyt, että ”mihin asti voi tulla noutamaan?” Ääni puhelimessa vastasi, että suljemme kello 19 ja avaamme taas aamulla kymmeneltä. Silloin vasta mieheni tajusi, että soittaja oli huonekalukauppias, joka ilmoitti että ”Patjanne on noudettavissa.”

Vakavammin ottaen minua alkoi kiinnostaa, miten lapsen käy, kun yksinhuoltaja äiti tai isä sairastuu? Vanhemman sairastamisen yhteydessä huomaa sen, että mitä merkitsee, kun on kaksi huoltajaa perheessä ja sukulaisia lähettyvillä. Mutta millaista on, kun ei yksinkertaisesti ole mitään vaihtoehtoja, eikä verkostoa? Sairaalasta vastattiin, että tällaisissa tilanteissa ollaan yhteydessä kunnan sosiaaliohjaajaan ja asia järjestetään. Ketään ei jätetä heitteille. Kysyin onko näitä tilanteita. Vastaus oli, että kyllä nyky-yhteiskunnassa on.