Kolumni: Suomalaista sisua -onko sitä vielä?

4.10.2006

SuurJyväskylän lehdessä ilmestynyt kolumni

Sodan jälkeisen uuden rakentamisen aikana suomalainen sisu oli vahva käsite ihmisten keskuudessa – pienistä ei valitettu ja usko omaan tekemiseen oli vahva. Sodan kokenut sukupolvi loi mallin pärjäämisestä omalla työllään periaatteella: suo, kuokka ja Jussi. Suomalaiseen sisukkuuteen liittyviä muistoja ovat legendaaristen juoksijoiden, kuten Lasse Virenin ja Julma Juha Väätäisen taistelut. Samoin Juha Miedon yhden sadasosan tappio kuuluu samaan sarjaan. Ja kun urheilijoista kerran puhutaan, niin tunnustetaan sekin tosiasia, että kotikaupunkimme tunnetuin henkilö ja maailman paras mäkihyppääjä Matti Nykänen on nostanut kansallistunteen useammin kattoon kuin pullon huulilleen.

Ennen äidit ja kasvatusalan väki tuntuivat hössöttävän paljon vähemmän. Nykyisinhän äidit eivät edes päästä lapsiaan retkelle yhden opettajan seurassa vaan mukana on oltava valvojia ja avustajia. Urheilukentät aidataan ja korkeushyppyvälineet ovat lukkojen takana. Ettei vain sattuisi jotain tai paikkoja särjettäisi. Ei näin opita pitämään huolta itsestä, eikä kavereista. Minun lapsuudessani ”kunnan ulkoleikkitoimen tarkastaja” ei vienyt lapsia virikekeskukseen oppimaan valmiin kaavan mukaisia leikkejä.

Tänä päivänä eduskunnan sosiaalitädit tekevät välikysymyksiä, mitä opetushallitus ja lastensuojeluviranomaiset aikovat tehdä, jotta ulkoleikit ja retkeilyt saataisiin vaarattomiksi. Ministeri kieltää päiväkotien ja koululuokkien retkien tekemisen, jottei lapsia saateta vaaratilanteisiin. Mitähän nämä samat tädit olisivat sanoneet siitä, kun neljävuotiaana marssin asuinkuntani nuorisosihteerin luokse ja ilmoittauduin Särkänniemen retkelle. Ilmoitin, että kyllä minä selviän, onhan matkassa kuusivuotias serkkuni ja ekaluokkalainen veljeni. Ja niin retkelle lähdettiin ja huippuretki siitä tulikin.

Oletko käynyt Lidlissä? Niin minäkin. En tuntenut oloani kovin kotoisaksi – ainakaan lihatiskin Väiskiä ei näkynyt missään. Suomi on edelleen tuhansien järvien ja metsien ylenpalttisten antimien maa: tatteja, marjoja ja järvitaimenia. Sisua meissä ei vain tahdo olla edes sen vertaa, että saisimme poimittua marjat metsästä. Sitä varten tarvitsee lennättää poimijat Thaimaasta.

Syksyinen kokemus ravintolaillalliselta: tarjolla oli tuoretta kalaa, mutta voin vannoa, että kala oli uinut pannuun pakastimesta. Kotipakastimemme ovat puolestaan täynnä kalapuikkoja ja valmispihvejä. Kaupan tiskiltä ostettu lohi on valitettavan usein pikalihotettua kalamössöä. Marketeista saa valmiiksi pilalle marinoitua lihaa muovipakkauksissa. Kaikki tuo soveltuu nopeaan ruokintaan. Todellista suomalaista ruokakulttuuria olisi käyttää ruoan valmistukseen aikaa ja läheltä hankittuja raaka-aineita. Valitettavasti monella ruokinta on syrjäyttänyt aterioinnin tai se on jäänyt kodissa oppimatta. No onneksi meillä on vielä olemassa perinnetiedon opettajia, kuten Martta-kerhoja.

Mieheni nauroi kuollakseen, kun viime viikolla saavuin eräästä koulutuksesta kotiin. Meille osallistujille tehtiin henkilökohtainen luonneanalyysi. Oman analyysin tuloksena oli yhdistelmä Paakkasta, Kekkosta ja Spedeä. Huh huijaa. On siinä yhdistelmä.