Kolumni: Jyväskylä ilman kaupungintaloa

17.9.2006

SuurJyväskylän lehdessä ilmestynyt kolumni

Omassa peruskoulussani oli vielä oma keittäjä. Asuin lukioikääni saakka pienessä kunnassa Perhossa aivan urheilukentän kupeessa. Koulumatkalle lähdin, kun kuulin koulun kellojen soivan. Moni muistaa omat kouluajat vaikkapa 60 –luvulta. Tuntee jopa nenässään tuoksun, joka leijaili kansakoulun keittiössä. Joku saattoi käydä purkamassa iloja ja suruja keittiön emännälle tai koulun omalle talonmiehelle. Syksy tuo mieleeni koululuokan marjaretket, talvi koulujenväliset hiihtokilpailut ja kevät yhteiset pihasiivoustalkoot.

Moni pieni koululainen aloittaa syksyn uudessa koulussa. Koulujen lakkauttamiset ovat olleet tuttuja asioita maaseudun lapsille jo pitkään. On kysymyksessä sitten kyläkoulu tai hiukan isompi kouluyksikkö, olo saattaa tuntua varsin ristiriitaiselta. Onhan se masentavaa, jos toimiva koulu lakkautetaan. Toisaalta ei haluta sortua realiteettien valossa tehtyjen päätösten tuomitsemiseen.

Mutta mitä olisi Jyväskylä ilman kaupungintaloa? Kun sitä pytinkiä yli 100 vuotta sitten rakennettiin, on hankkeen täytynyt olla suuruudenhulluuden ilmentymä pienessä kylässä. Tai mitä ajateltiin mäkihyppytornista tai Paviljongista? Tällä hetkellä nämä ovat kaupungin nähtävyyksiä. Nyt hämmästellään Innovaa ja Agoraa puhumattakaan Seminaarinmäestä. Yksi jatkuvan ihastelun kohde on myös kävelykatu, joka on kiistatta toimiva ja tekee Jyväskylän ilmeen vetovoimaiseksi. Mutta vaatiiko kaupungin vetovoima konserttitalon? Menettääkö joku koululainen sielunpaimenensa tai vanhus hoivaavan käsiparin? Miten ihmeessä asiaa voi perustella rinnastamatta auttaviin käsiin? Kysymys on inhottavan populistinen, mutta väistämätön.

Miltä näyttää Laajarin rakennus tai Laajavuoren hiihtostadion? Missä kunnossa ovat muut liikuntapaikat? Huhuilen ”urheiluväen Kauko Sorjosta” apuun. Entä missä kunnossa ovat päiväkodit ja terveyskeskukset? Vaikka kulloinenkin päättäjäpolvi perustelee monumenttien tarpeellisuutta, niin silti viisauden itu saattaa olla siinä, että jotkut kunnostavat aikaisempien aikaansaannoksia. Eihän tästä toki uudenkarheaa monumenttia jää jäljelle, mutta jälki voi myös olla inhimillinen. Mutta eivät historiankirjat näitä päättäjiä muistele.

Pahinta on, jos pelkän vetovoiman tavoittelun hurmassa menetetään inhimillinen kosketus arkiseen ihmiselämään. Sisällöllisten investointien tarkastelun aika on käsillä. On sitten kysymys seuratoiminnan avustuksista, neuvolatädeistä, kirjaston kirjahankinnoista, vanhuksia hoivaavista käsipareista tai erityisopetuksen resursseista. Esimerkiksi opettaja voi tilastoissa ja talousarviossa olla indeksi, tuloksentekijä tai kustannusrasite, mutta inhimillisessä yhteiskunnassa paljon tätä enemmän. Jokaisella yksilöllä on annettavaa ja jokainen inhimillinen teko jättää jäljen. Rakennukset ovat seiniä ja tehtaissa on koneita. Sen sijaan hoivaaminen, kasvattaminen ja halu ja kyky jakaa ovat kalleinta pääomaa. Ja ilon tunteen tuottaminen toiselle on arvokkainta mitä ihminen voi tehdä. Muuta jatkuvan kasvun tarvetta meillä ei ole kuin kasvu ihmisyyteen.