Kolumni: 70 -luvun jalanjäljissä

1.7.2006

Kolumni SuurJyväskylän lehdessä

Kun täytin kolmekymmentä, jäin miettimään 70 –luvun lasten sukupolvea. Meillä seitsemänkymmentäluvulla syntyneillä on ollut mahdollisuus loikkia elämässä juuri niin pitkälle kuin olemme itse halunneet. Näimme lama-ajan koululaisina. Pätkätyöt ja työkuvien vaihtelevuus ovat meille arkipäivää. Olemme opiskelleet ja matkustaneet vanhempiamme enemmän.

Miksi sitten näen ikäluokassani niin paljon tyytymättömyyttä? Kaikesta hyvinvoinnista huolimatta tuntuu siltä, että kitisemme milloin mistäkin. Ovatko omat vaatimuksemme itsemme, elämämme ja työmme suhteen kasvaneet niin koviksi, ettemme voi muuta kuin valittaa, koska odotukset eivät täyty? Esimerkiksi työnteko ei ole aina hauskaa. Se voi joskus jopa maistua työltä. En tarkoita, että hihkun asuntovelkaiselle, pätkätöitä tekevälle omanikäiselleni yksinhuoltajalle, että koitahan piristyä ja nauttia elämänmenosta. Mutta minun on vaikea sulattaa sitä, että parhaassa iässä olevat nuoret aikuiset, joilla on asiat mallillaan, jaksavat valittaa. En myöskään pidä siitä, että natistaan elämän valinnoista ja syytetään milloin yhteiskuntaa, milloin lapsuutta tai markkinavoimia. Toiset taas riippuvat kynsin hampain kiinni nuoruudessaan ja vastuuttomuudessa.

Meidän pitäisi olla hyvässä iskussa ja valmiina antamaan osamme, jotta pitäisimme vuorostamme yllä hyvinvointiyhteiskuntaa. Onhan se meihin niin paljon satsannut. Usein kuulee sanottavan, että nyky-yhteiskunta vaatii meiltä liikaa, oli kysymys sitten työnteosta, perhe-elämästä tai omaisten hoitamisesta.

Kun työtahti ja vastuu kuristavat ja työmme tulokset katoavat bittiavaruuteen eikä lyhytjänteinen neljännestalous synnytä juuri mitään näkyvää, etsitään elämän tarkoitusta. Turva löytyy inhimillisyydestä ja ainutlaatuisuudesta, mutta mikä ihme on sitä enää? Romanttisia perinnetaloja nousee kaupunkiseudun liepeille. Ja kun vielä tovi sitten kaksi lasta oli ydinperheen koon yläraja, korkeasuhdanne näkyy myös lasten määrässä. Kolme-neljälapsinen lapsikatras ei enää kummastuta. Ja kun lasten nimet ovat Eero, Aino, Laura ja Matti, ei voida väittää, etteivät nykyvanhemmat arvosta perinteitä. Käsityön arvostuksen lisääntyminen on myös hyvä esimerkki. Nuoret aikuiset kaivavat mummojen virkkuukoukut esille, sillä itse tehty on ainutlaatuista.

Kun mielessäni asetan sadan vuoden äänioikeusjanan molempiin päihin kaksi aikansa kolmekymppistä naista, on nykynaisen saavutettavissa lähes kaikki sama mikä miehenkin. Se, mistä en haluaisi nuorten naisten luopuvan, ovat lämminhenkisyys ja välittäminen. Toivottavasti haluamme välittää toisistamme ihmisinä, ei vain maksavina asiakkaina. Ajatukseni kohdentuu suomalaiseen isoäitiin, joka lempeästi välittää pienistä lastenlastenlapsista ja haurastuvasta sodan jälkeisen Suomen rakentajavaarista. Samalla me uuden uljaan ajan suomalaiset nuoret aikuiset voimme keskittyä olennaiseen eli itseemme. Mehän emme ehdi. Me teemme tulosta. No onneksi on kesä ja voi vain olla. Siinä hermo lepää, kun lukee hyvää kirjaa pihakoivun katveessa ja antaa vaatimusten ja odotusten lipua poutapilvinä taivaanrantaan. Suosittelen niin seitkytlukulaisille kuin muillekin.