Kolumni: Aravatalosta ajanpuutteeseen

22.3.2006

kolumni

Usein kuulee keskustelua siitä, miten nuoret perheet riskeeraavat isoilla asuntolainoilla. Tulevaisuudenuskoa vai fantasiointia? Näyttää siltä, että ylifantasiointi on yhteiskunnassamme hyväksyttävää ja sillä tehdään myös kauppaa. Vai miten selitämme 2300 euroa kuukaudessa tienaavan nuoren perheen, joka hymyilevänä astuu ulos pankista 210 000 euron asuntolainapaperit mukanaan?

Kenellä on isoin? Vielä omassa lapsuudessani oli luxusta, kun perheellä oli 120 neliön aravatalo. Nyt pitää olla vähintään parisataa neliötä, erkkeriä ja kahden auton talli. No ketä varten isoja taloja rakennetaan? Juuri perhettä varten, vaikka perheessä olisi yksi lapsi. Vai olisiko sittenkin niin, että asuntomessut ja kaupalliset kampanjat ovat luoneet yleisen käsitteen, ettei alle 200 neliöön perusperhe koirineen mahdu?

Itsekin haaveilemme omakotitalosta. Nykyinen hissitön kerrostalokolmio kahden vaippaikäisen kanssa on ollut mielenkiintoinen yhdistelmä. Kun kuulin, että edeltävä asukas oli kasvattanut seitsemän lasta kolmiossamme, tuppasivat tilanpuutekommenttini ja rappusten liikkumisvaikeudet naurattamaan.

Yhteisömme ruokkii onnistumisen tarvetta, suorittamista ja elämyksellisyyttä. Media välittää sankarimaisia menestystarinoita. Voihan suuret setelit ja seikkailut. Tuttavani rakensi suuren talon ja vielä hartiapankilla. Käytiin asuntomessuilla ja toteutettiin unelma omasta tuvasta.

Nyt on kaunis asunto, mutta ei ole aikaa olla siellä. Pihakin on täysin laittamatta. Voimavarat vain ehtyivät. Hyvä, että on talvi. Ei tarvitse katsella tekemättömiä töitä. Kesäksi piha kuntoon -kampanja ei houkuttele. On huomattu, että liian iso talo vaatii enemmän siivoamista. On siis hankittava siivousapua. Muuten kotona on kiukkuinen emäntä.

Ihmiset ostavat lisäksi talon täyteen viihde-elektroniikkaa. On tauluteeveetä. On deeveeteetä. On sitä ja tätä. Ollaan paikalla, mutta ei läsnä. Kommunikaattorit ja kannettavat tuovat työt kotiin. Siihen päälle harrastamiset. Vie lapset. Tuo lapset. Missä vaiheessa jää aikaa elämälle, perheen yhteiselle olemiselle ja keskusteluille? Onhan sitä tipattomat tammikuut ja muut. Miksipä ei viihde-elektoriikasta vapaata kotikuukautta tai useampaa?

Kun kaikenmaailman hankinnat ja odotukset levittäytyvät ihmisen eteen, voi tulla ahdistus. Toisaalta voi tulla elämyksien jano. Kaverillakin on. Jääkö jotain puuttumaan tai kokematta? Haalitaan tavaroita, elämyksiä ja viihdettä. Haukataan pala sieltä ja pala täältä. Ehditäänkö kuitenkaan elää omaa elämänvaihetta kunnolla?

Pienille lapsille on olennaista, että on turvallinen koti ja huomioivat vanhemmat. Eräs pappi kertoi, että perheiden luona käytävät kerrat opettavat. Eivät komeat sisustukset ja puitteet takaa onnea. Eivät ne osallista vanhempia tai luo henkistä ilmapiiriä. Joskus lämminhenkisintä on siellä, missä on totuttu vähempään. Siinä ympäristössä saattaa olla, että ristiäisjuhlissa ei löydy ehjäkorvaista kahvikuppia, mutta sitä aitoa toisista välittämistä sitäkin enemmän. Ei ole jäätelökonetta, uusimpia dvd -kasetteja, pissaavaa vauvanukkea, eikä uudenkarheita kenkiä. Mutta on jotain, mitä jotkut tavoittelevat ympäristöstään niin vimmatusti. Totuus on, että se löytyy yllättävän läheltä. Rahalla sitä ei kuitenkaan voi ostaa.